perjantai 29. heinäkuuta 2016

Jännän äärellä


Muutama vuosi sitten hurahdin puutarhanhoitoon. Mistä purema tuli, en tiedä. Ehkäpä mummun geenejä.Yleensä innostukseni tulevat ja menevät, tämä vain paheni. Kantapään ja vaikeuksien kautta, joskus jopa voittoon, olen väsäillyt pihallemme kaikenlaista viritelmää. Lukemattomia itämättömiä siemeniä, huonosti perustettuja kukkapenkkejä, pieniä kasveja istutettuna isojen taakse ja sen sellaista. Valtava kiire ja hätä töpätä ihan mitä vaan taimia ihan mihin vaan kohtaan. Kunniamaininta jo heti kättelyssä miehelleni, joka on hakenut vaimolleen monia peräkärryllisiä multaa. Itsehän en kykene ajamaan autoa kärryn kanssa, paitsi kerran vahingossa mutta ei siitä sen enempää..

Pari vuotta sitten sain itseni kiinni miettimästä opiskelua. Puutarhuriksi. Huomasin tunnistavani jo aika paljon kasveja. Imin tietoa joka paikasta, liityin Facebookin puutarharyhmiin, Googlasin, katsoin puutarhaohjelmia, olin kuin kyselyikäinen kakara puutarha-ihmisten seurassa. Kuvasin kukkasia tuntitolkulla, omia ja muiden, ja postasin niitä seinälleni loputtomasti. Teen niin edelleen.  En edes halua tietää moniko on blokannut päivitykseni uutisvirrastaan satojen kukkakuvien myötä. Hankin myös kukallisia astioita, vaatteita ja muuta esineistöä. Eli aika syvällä ollaan.

Jossain vaiheessa alkoi ystäviltä ja tuttavilta tipahdella puutarha-aiheisia kysymyksiä. Joihinkin niistä pystyin jopa vastaamaan ihan tuosta vaan. Ja joihinkin, noh, en.  Olin kuitenkin valtavan innostuksen valtaamana jotenkin luonut vaikutelman että osaan jotain.  Oli todella olemassa niin mielenkiintoinen asia, että se imaisi mukaansa levottoman sielun.

Olin noin 36 ja risat vuotiaaksi saakka varma etten koskaan enää menisi kouluun. Keskittymiskyvyn puute vaivaa. Palavereissa ja kursseillakin levottomat jalat vispaavat ja asento vaihtuu monta kertaa minuutissa. Ja tässä ollaan. Olen kypsytellyt ja pyöritellyt ajatusta, odottanut milloin kyllästyminen iskee ja koko opiskelu-asia painuu unholaan muiden päähänpistojen seuraksi. Mutta ei, sitkeä on tauti. Ei auttanut kuin soittaa kouluun tiedustella lisää. Ja kävipä niin että puhelun jälkeen kysäisin  kahden vuoden opintovapaata esimieheltäni. Ja jotenkin kuin unessa asiat vain etenivät, hakemus kouluun, haastattelu siellä, tässä kohtaa kammottava jännitys miten käy, ilmoitus hyväksymisestä Keudaan Saaren kartanolle opiskelemaan, virallinen opintovapaahakemus sisään, siihen hyväksyntä, aikuiskoulutusraha-anomus sisään, ja siihenkin päätös muutamassa päivässä. Siinä prosessi lyhykäisyydessään. Huomattavan pienellä byrokratialla homma maaliin, verrattuna muutaman vuoden takaiseen vuorotteluvapaaseen. Ja tästähän se jännittäminen  vasta alkoikin.. Mitä ihmettä menin tekemään, mahassa kuplii perhosia ja liskoja ja mitä lie. Kannattaako hyvää harrastusta pilata opiskelemalla siitä ammatti? Meneekö henkireikä harakoille? Toisaalta, onko joku onneton tehdessään itselleen mieluista ja mielekästä asiaa työkseen? Tai tässä tapauksessa opiskellakseen? Aika näyttää.

Kun uutinen tulevista opinnoistani levisi (kerroin siitä siis itse heti kaikille), odotin lähinnä kauhisteluja. Kyllähän vakituinen työpaikka tuloineen antaa turvaa ja mahdollistaa toisen rakkaan harrastuksen, matkustelun. Kävi kuitenkin toisin, sain hirveästi tsemppauksia. Tuli kommentteja ja viestejä kuten "voi kun minäkin uskaltaisin", "teet juuri sen mistä minä olen haaveillut" tai "olen sulle helkkarin kateellinen". Monet pyysivät  pitämään ajan tasalla ja kertomaan kuulumisia miten opinnot etenee. Ja siitä se ajatus blogiin sitten lähti.

Parin viikon päästä koittaa ensimmäinen koulupäivä. En tiedä vielä tarvitaanko siellä nykyään reppua ja penaalia, mutta jos niin sitten hankin jotkut kukkasin koristellut. Juna puksuttaa, veturina opinnot ja puutarhajutut, vaunut lastattuna sen enempää kategorisoimatta sillä mitä milloinkin mielen päällä pyörii. Tervetuloa mukaan!